Iltakävelyllä turvapaikanhakijoiden kanssa

Käyn nykyisin kerran viikossa iltakävelyllä turvapaikanhakijoiden kanssa. Se on sitä miltä kuulostaakin, iltakävely. Osa porukasta juoksee, mutta yleensä valitsen kävelyn, koska silloin on helpompi jutella. Vastaanottokeskus, jossa teen vapaaehtoistyötä, majoittaa pelkästään yksin tulleita miehiä, joten lenkkikaverit ovat heitä.

Lenkillä jutellaan ihan mistä miehet haluavat ja mihin keskustelu ajautuu. Yhteistä kieltä ei aina ole, ellei puhu arabiaa, farsia tai daria. Jotkut puhuvat englantia ja monet jo vähän suomeakin. Kerran mukana oli mies, joka puhuu seitsemää kieltä. Mutta minä en puhu yhtäkään niistä.

Kävelylenkeillä olen selittänyt suomalaisen yhteiskunnan toimintaa ja sen osa-alueita. Viimeksi juttukaverini, afgaanimies, ymmärsi kaiken muun, mutta ei termiä "single parent". Joku kyselee yksityiskohtaisesti suomalaisesta koulutusjärjestelmästä, joku haluaa kuulla youtubesta suomalaista räppiä. Älypuhelimesta on usein hyötyä.

Välillä kävelylle lähtee joku, joka selvästi ei halua jutella. Yksi haluaa lähinnä kuuntelijan, joku toinen taas vaihtaa ajatuksia. Heitäkin on, joilla on tarve kertoa lähtömaan tapahtumista, perheenjäsenten kohtalosta, matkasta Suomeen. Melkein kaikki muistavat päivän tarkkuudella, kauanko ovat olleet Suomessa. 15, 38, 101 päivää. Huomaa, että täällä ei olla lomamatkalla.

Turvapaikanhakijoista ei saa julkaista valokuvia turvallisuussyistä. Nämä kuvat ovat Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa kävin eräänä aurinkoisena perjantaina vokin miesten kanssa.

Aluksi olin vapaaehtoisena toisessa vastaanottokeskuksessa, joka majoitti lähinnä perheitä. Siellä ei tarvinnut ainakaan miettiä, mitenköhän lapsiin saisi kontaktin. He tulivat välittömästi vetämään kädestä ja pyytämään sinnikkäästi "Sister, play!" Ihan ensimmäinen tehtäväni siellä olikin muistipelin pelaaminen, aina uudestaan ja uudestaan.

Seuraavalla viikolla elettiin juhlakautta: pääsin mukaan järjestämään naisten iltaa ja joulujuhlaa. Joulujuhla oli muuten älyttömän ihana. Heti kun tonttuleikit oli leikitty ja joulupukki tallennettu kymmeniin kännykkävideoihin, juhla muuttui diskoksi. Kaiuttimet hyppivät pöydällä, kun arabimusiikki soi niin lujaa, miehet tanssivat pienissä ryhmissä ja lapset myös, tunnelma oli kuin Bagdadissa, ei Länsi-Helsingissä.

Jäin saman tien koukkuun. Tuntui kuin olisi ollut pari-kolme tuntia päivästä ulkomailla. Kävin sen jälkeen vokissa joka päivä, kunnes lomani oli ohi ja oli pakko palata omaan arkeen.

Vapaaehtoisen tehtävä on olla turvapaikanhakijoiden tukena, ja kovin yksityisiä asioita ei heille kuulu kertoa. Kyllä miehet silti kysyvät. Naisen iän kysyminen ei monessakaan kulttuurissa näytä olevan epähienoa! Itse arvaan usein heidän ikänsä hyvin pahasti yläkanttiin. Täysin aikuisilta vaikuttavat vakavat, fiksut miehet ovatkin 21-vuotiaita. Tietenkin aikuistumiseen vaikuttaa se, mitä on elämässä kokenut. Aika monta kertaa olen ajatellut, että suomalainen parikymppinen ei puhuisi noin.

Kolibrikukkakin kasvaa Kaisaniemen puutarhassa.

Hivenen rohkeutta vaatii aluksi se, että iltalenkki tai mikä tahansa retki pitää joka kerta "myydä" miehille erikseen, eli kierrellä vastaanottokeskuksessa heidän oleskelutiloissaan - vähän kuin kasarmilla - ja houkutella heitä mukaan. Useat heistä ovat äärettömän kohteliaita, ja yrittävät selittää, miksi juuri nyt ei huvita lähteä pilkkopimeään loskaan lenkkeilemään tai muuten vain kävellen monen kilometrin päähän ja takaisin. Retkethän tehdään lähes aina jalan, koska bussilippuja ei ole. Tietenkään jotkut eivät halua koskaan osallistua, eivätkä he edes oleskele yhteisissä tiloissa, joten heitä en tapaa lainkaan. Mutta ne viisikymmentä silmäparia, jotka porautuivat lävitseni, kun ensimmäisen kerran astuin ovesta sisään... no, siihenkin tottuu. Ja ihmisiin myös tutustuu, joten seuraavalla kerralla kaikki on helpompaa.

Irakilaisen kuvataiteilijan Hodhayfa Salihin piirroksia on nähtävänä Helsingin Paavalinkirkossa. Näyttely "To Whom It May Concern" on esillä 20.3. asti. Taiteilija ei liity tekstiin, mutta hänen teoksensa kertovat siitä, että Irakissa ihmishenki ei tällä hetkellä ole minkään arvoinen. Kun ihminen on tapettu, hänelle annetaan numero.

Vastaanottokeskuksissa on eroja, ja vapaaehtoistyötäkin pyöritetään eri tavoin, vaikka säännöt ovat samat. Kun yhdessä paikassa luodaan jämptit excel-taulukot muustakin kuin työvuoroista, toisessa heitellään koko ajan vähän hullujakin ideoita siitä, mitä kaikkea kivaa turvapaikanhakijoiden kanssa voisi tehdä, ja aika usein ne myös toteutetaan. Minulle sopii paremmin tämä jälkimmäinen, rento meno.

Vapaaehtoiset ovat yhdessä työntekijöiden kanssa järjestäneet vaikka mitä taidetapahtumaa, ravintolapäivätempausta, pulkkamäkeä, pop-up-parturia ja saunailtaa. Tarkoitushan on, että ihmisten hyvinvointia ja kotoutumista tuetaan mielekkäällä tekemisellä. Turvapaikanhakijoiden arki on helposti pelkkää odottamista. Muuten, jotkut heistäkin tekevät vapaaehtoistyötä vanhusten päiväkeskuksessa.

Mieleeni jäi eräs retki kasvitieteelliseen puutarhaan. Ällistys nuoren miehen kasvoilla, kun hän yhtäkkiä aisti kasvihuoneen lämmön ja näki kasveja, jotka olivat tuttuja hänen äitinsä puutarhasta Iranista. Hänen kanssaan minulla ei ole yhteistä kieltä, mutta hän osasi silti täydellisesti ilmaista minulle tunteensa ja ilonsa siitä, missä olimme. Ehkä myös ikävän.

Kannukasvi on hauskannäköinen, iso ja vehreä kasvi.

Vapaaehtoiset ovat muuten siitä ihana ja erikoinen työyhteisö, että kaikilla on motivaatio kohdallaan. Muutenhan he eivät olisi siellä; he kaikkoavat nopeasti, jos jokin hommassa alkaa mättää. Omasta taustasta ei usein edes puhuta, mutta nähdäkseni joukossa on kaikenlaisten ammattien edustajia.

Ainoa ihmisryhmä, jonka huomaan puuttuvan kokonaan ovat ne, jotka kenties kokevat itse olevansa syrjäytymisuhan alla. En tarkoita taloudellista pärjäämistä, sillä hyvin monet vapaaehtoisista ovat pienituloisia opiskelijoita, eläkeläisiä, taiteilijoita, alityöllistettyjä. Vaikka on siellä myös lakimiehiä, opettajia jne. Tarkoitan henkistä syrjäytymistä. Silloin kun kokee, että itse jää koko ajan jostain paitsi, ei ehkä osaa antaa itsestään muillekaan.

Arabikevät ei ollut Hodhayfa Salihin mielestä Irakissa mikään kevät, josta olisi seurannut tavallisille ihmisille hyviä asioita.

Talvisessa Helsingissä puhaltaa usein kylmä viima, mutta minua ajaa iltakävelyille uteliaisuus. Minulle riittää, että voin jakaa edes pari hetkeä tai kokemusta näiden ihmisten kanssa, ja päästä heidän kertomansa kautta vähän lähemmäksi sitä, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Niinpä aina silloin, kun oma elämä ahdistaa ja ajatukseni alkavat pyöriä liikaa omassa itsessä, merkkaan vokin kalenteriin itselleni työvuoron. Siellä ollessani tajuan, ettei maailma pyöri meidän ympärillämme. Se saa minut myös tuntemaan voimakkaasti, että olen elossa.

Hodhayfa Salihin töissä irakilainen yhteiskunta näyttäytyy suurena, irvokkaana hautausmaana.