Iltakävelyllä turvapaikanhakijoiden kanssa

Käyn nykyisin kerran viikossa iltakävelyllä turvapaikanhakijoiden kanssa. Se on sitä miltä kuulostaakin, iltakävely. Osa porukasta juoksee, mutta yleensä valitsen kävelyn, koska silloin on helpompi jutella. Vastaanottokeskus, jossa teen vapaaehtoistyötä, majoittaa pelkästään yksin tulleita miehiä, joten lenkkikaverit ovat heitä.

Lenkillä jutellaan ihan mistä miehet haluavat ja mihin keskustelu ajautuu. Yhteistä kieltä ei aina ole, ellei puhu arabiaa, farsia tai daria. Jotkut puhuvat englantia ja monet jo vähän suomeakin. Kerran mukana oli mies, joka puhuu seitsemää kieltä. Mutta minä en puhu yhtäkään niistä.

Kävelylenkeillä olen selittänyt suomalaisen yhteiskunnan toimintaa ja sen osa-alueita. Viimeksi juttukaverini, afgaanimies, ymmärsi kaiken muun, mutta ei termiä "single parent". Joku kyselee yksityiskohtaisesti suomalaisesta koulutusjärjestelmästä, joku haluaa kuulla youtubesta suomalaista räppiä. Älypuhelimesta on usein hyötyä.

Välillä kävelylle lähtee joku, joka selvästi ei halua jutella. Yksi haluaa lähinnä kuuntelijan, joku toinen taas vaihtaa ajatuksia. Heitäkin on, joilla on tarve kertoa lähtömaan tapahtumista, perheenjäsenten kohtalosta, matkasta Suomeen. Melkein kaikki muistavat päivän tarkkuudella, kauanko ovat olleet Suomessa. 15, 38, 101 päivää. Huomaa, että täällä ei olla lomamatkalla.

Turvapaikanhakijoista ei saa julkaista valokuvia turvallisuussyistä. Nämä kuvat ovat Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa kävin eräänä aurinkoisena perjantaina vokin miesten kanssa.

Aluksi olin vapaaehtoisena toisessa vastaanottokeskuksessa, joka majoitti lähinnä perheitä. Siellä ei tarvinnut ainakaan miettiä, mitenköhän lapsiin saisi kontaktin. He tulivat välittömästi vetämään kädestä ja pyytämään sinnikkäästi "Sister, play!" Ihan ensimmäinen tehtäväni siellä olikin muistipelin pelaaminen, aina uudestaan ja uudestaan.

Seuraavalla viikolla elettiin juhlakautta: pääsin mukaan järjestämään naisten iltaa ja joulujuhlaa. Joulujuhla oli muuten älyttömän ihana. Heti kun tonttuleikit oli leikitty ja joulupukki tallennettu kymmeniin kännykkävideoihin, juhla muuttui diskoksi. Kaiuttimet hyppivät pöydällä, kun arabimusiikki soi niin lujaa, miehet tanssivat pienissä ryhmissä ja lapset myös, tunnelma oli kuin Bagdadissa, ei Länsi-Helsingissä.

Jäin saman tien koukkuun. Tuntui kuin olisi ollut pari-kolme tuntia päivästä ulkomailla. Kävin sen jälkeen vokissa joka päivä, kunnes lomani oli ohi ja oli pakko palata omaan arkeen.

Vapaaehtoisen tehtävä on olla turvapaikanhakijoiden tukena, ja kovin yksityisiä asioita ei heille kuulu kertoa. Kyllä miehet silti kysyvät. Naisen iän kysyminen ei monessakaan kulttuurissa näytä olevan epähienoa! Itse arvaan usein heidän ikänsä hyvin pahasti yläkanttiin. Täysin aikuisilta vaikuttavat vakavat, fiksut miehet ovatkin 21-vuotiaita. Tietenkin aikuistumiseen vaikuttaa se, mitä on elämässä kokenut. Aika monta kertaa olen ajatellut, että suomalainen parikymppinen ei puhuisi noin.

Kolibrikukkakin kasvaa Kaisaniemen puutarhassa.

Hivenen rohkeutta vaatii aluksi se, että iltalenkki tai mikä tahansa retki pitää joka kerta "myydä" miehille erikseen, eli kierrellä vastaanottokeskuksessa heidän oleskelutiloissaan - vähän kuin kasarmilla - ja houkutella heitä mukaan. Useat heistä ovat äärettömän kohteliaita, ja yrittävät selittää, miksi juuri nyt ei huvita lähteä pilkkopimeään loskaan lenkkeilemään tai muuten vain kävellen monen kilometrin päähän ja takaisin. Retkethän tehdään lähes aina jalan, koska bussilippuja ei ole. Tietenkään jotkut eivät halua koskaan osallistua, eivätkä he edes oleskele yhteisissä tiloissa, joten heitä en tapaa lainkaan. Mutta ne viisikymmentä silmäparia, jotka porautuivat lävitseni, kun ensimmäisen kerran astuin ovesta sisään... no, siihenkin tottuu. Ja ihmisiin myös tutustuu, joten seuraavalla kerralla kaikki on helpompaa.

Irakilaisen kuvataiteilijan Hodhayfa Salihin piirroksia on nähtävänä Helsingin Paavalinkirkossa. Näyttely "To Whom It May Concern" on esillä 20.3. asti. Taiteilija ei liity tekstiin, mutta hänen teoksensa kertovat siitä, että Irakissa ihmishenki ei tällä hetkellä ole minkään arvoinen. Kun ihminen on tapettu, hänelle annetaan numero.

Vastaanottokeskuksissa on eroja, ja vapaaehtoistyötäkin pyöritetään eri tavoin, vaikka säännöt ovat samat. Kun yhdessä paikassa luodaan jämptit excel-taulukot muustakin kuin työvuoroista, toisessa heitellään koko ajan vähän hullujakin ideoita siitä, mitä kaikkea kivaa turvapaikanhakijoiden kanssa voisi tehdä, ja aika usein ne myös toteutetaan. Minulle sopii paremmin tämä jälkimmäinen, rento meno.

Vapaaehtoiset ovat yhdessä työntekijöiden kanssa järjestäneet vaikka mitä taidetapahtumaa, ravintolapäivätempausta, pulkkamäkeä, pop-up-parturia ja saunailtaa. Tarkoitushan on, että ihmisten hyvinvointia ja kotoutumista tuetaan mielekkäällä tekemisellä. Turvapaikanhakijoiden arki on helposti pelkkää odottamista. Muuten, jotkut heistäkin tekevät vapaaehtoistyötä vanhusten päiväkeskuksessa.

Mieleeni jäi eräs retki kasvitieteelliseen puutarhaan. Ällistys nuoren miehen kasvoilla, kun hän yhtäkkiä aisti kasvihuoneen lämmön ja näki kasveja, jotka olivat tuttuja hänen äitinsä puutarhasta Iranista. Hänen kanssaan minulla ei ole yhteistä kieltä, mutta hän osasi silti täydellisesti ilmaista minulle tunteensa ja ilonsa siitä, missä olimme. Ehkä myös ikävän.

Kannukasvi on hauskannäköinen, iso ja vehreä kasvi.

Vapaaehtoiset ovat muuten siitä ihana ja erikoinen työyhteisö, että kaikilla on motivaatio kohdallaan. Muutenhan he eivät olisi siellä; he kaikkoavat nopeasti, jos jokin hommassa alkaa mättää. Omasta taustasta ei usein edes puhuta, mutta nähdäkseni joukossa on kaikenlaisten ammattien edustajia.

Ainoa ihmisryhmä, jonka huomaan puuttuvan kokonaan ovat ne, jotka kenties kokevat itse olevansa syrjäytymisuhan alla. En tarkoita taloudellista pärjäämistä, sillä hyvin monet vapaaehtoisista ovat pienituloisia opiskelijoita, eläkeläisiä, taiteilijoita, alityöllistettyjä. Vaikka on siellä myös lakimiehiä, opettajia jne. Tarkoitan henkistä syrjäytymistä. Silloin kun kokee, että itse jää koko ajan jostain paitsi, ei ehkä osaa antaa itsestään muillekaan.

Arabikevät ei ollut Hodhayfa Salihin mielestä Irakissa mikään kevät, josta olisi seurannut tavallisille ihmisille hyviä asioita.

Talvisessa Helsingissä puhaltaa usein kylmä viima, mutta minua ajaa iltakävelyille uteliaisuus. Minulle riittää, että voin jakaa edes pari hetkeä tai kokemusta näiden ihmisten kanssa, ja päästä heidän kertomansa kautta vähän lähemmäksi sitä, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Niinpä aina silloin, kun oma elämä ahdistaa ja ajatukseni alkavat pyöriä liikaa omassa itsessä, merkkaan vokin kalenteriin itselleni työvuoron. Siellä ollessani tajuan, ettei maailma pyöri meidän ympärillämme. Se saa minut myös tuntemaan voimakkaasti, että olen elossa.

Hodhayfa Salihin töissä irakilainen yhteiskunta näyttäytyy suurena, irvokkaana hautausmaana.

Terveisiä Ghanasta!

Poikani Akwasi, 9, lähti joulun alla ensimmäistä kertaa elämässään käymään isänsä synnyinmaassa Ghanassa. Matkaseurana olivat isä, kaksi isosiskoa, isoveli ja toisen siskon ruotsalainen poikaystävä. Kuuden hengen seurue, joka ei siis mahtuisi hyvin edes yhteen autoon... minä jäin suosiolla kotiin!

Olen itse käynyt Ghanassa kaksi kertaa, joten tiesin vähän, mikä heitä odottaisi. Tytötkin ovat käyneet Ghanassa aiemmin, pojat eivät. Miltä länsiafrikkalainen miljoonakaupunki Kumasi sitten tuntuu Suomessa kasvaneesta, koripalloon ja jalkapalloon täällä keskittyneestä kolmasluokkalaisesta? Ghana on meillä usein puheissa läsnä, varsinkin urheilua katsoessa. Mutta sehän on aivan eri asia kuin matkustaa paikan päälle.

Arvasin, että matkasta tulisi hyvin tärkeä. Vaikka tuon ikäinen ei tietoisesti pohdi juuriaan ja identiteettiään kovin syvällisesti, on hyvä nähdä, että ahaa, isi on kotoisin tällaisesta paikasta, vähän siis minäkin.

Oho, olen vähän samannäköinen kuin tuo täti, jonka elämä on täällä ison perheen äitinä ja kalakauppiaana Kumasin torilla. Se on muuten Länsi-Afrikan suurin tori.

Ja serkkunikin tykkäävät siis heitellä korista. Hei, en ole täällä ainoa, jonka nimi on Akwasi, ja kaikki osaavat lausua sen!

Kumasi Central Market eli Kejetia Market on Länsi-Afrikan suurin tori.

Kolmen viikon aikana ehtii solmia paljon perhesiteitä. Ennen kaikkea male bonding oli Akwasin juttu. Hän sai viettää jokaikisen hetken isin seurassa, kun Suomessa isi kyllä kuljettaa säännöllisesti harrastuksiin, mutta koti on äidin ja siskon luona - toinen sisko asuu jo muualla. Siistiä oli myös isän puoleinen isoveli Micky, joka asuu eri kaupungissa ja on sitä paitsi 13 vuotta vanhempi, joten kovin usein ei nähdä. Ja Jonas, Västeråsista kotoisin oleva siskon poikaystävä, joka on tullut meidän perheenjäseneksemme viimeisen vuoden aikana. Kerrankin oli mahdollisuus viettää kunnolla aikaa kaikkien heidän kanssaan.

"Miten Micky ja Jonas voi tietää niin paljon kaikesta?" pohti Akwasi kotona. Siis mistä? No, tekniikasta, luonnosta, asioista, joita äiti ja siskot eivät ääneen pohdiskele... monenlaisia keskusteluja ehti matkalla käydä miesten kesken.

Akwasi ja Micky pääkaupungin Accran rannalla. Kumasi sijaitsee sisämaassa.

Montako serkkua teillä on Kumasissa, kysyin kun poika tuli kotiin. Hän ei muistanut tarkkaan. Sitä paitsi serkkuja kutsutaan siellä siskoiksi ja veljiksi, hän korjasi heti. Setiä ja tätejä on kuusi, yksi on jo kuollut. Samoin mummi kuoli puolitoista vuotta sitten, joten häntä Akwasi ei valitettavasti ehtinyt tavata.

Poseeraus on kansainvälinen kieli. Yksi serkku on hypännyt Akwasin syliin.

Akwasille matka oli myös kielikylpy. Hän sai puhua joka päivä englantia, jota on oppinut itsekseen YouTubesta ja peleistä jo ennen kuin se koulussa alkoi. Toki myös twitä jonkin verran, obroni tarkoittaa vaaleaihoista, hän korjasi, kun muistin sanan väärin. Sitä sanaa minulle, vaalealle eurooppalaiselle, huudeltiin aina Ghanassa, mutta aina uteliaaseen ja ilahtuneeseen sävyyn. Toisin kuin meillä huudellaan ihmisille, jotka tulevat muualta.

Akwasin mielestä hassua oli, että aamulla tervehdittiin sanomalla Hau! Siis lyhennys "How are you" -tervehdyksestä.

Entä aamuherätys? Muistan itse heränneeni Ghanassa aina kukonlauluun. No, nyt ihan viereen on rakennettu moskeija, ja rukouskutsu kantautuu taatusti jokaisen korviin aamuneljältä. ”Muslimit huusi mikrofoniin”, kommentoi Akwasi. Hänellä on paljon muslimikavereita Suomessa, ja kommentti kertoo vain siitä, että neljältä aamulla ei ole kiva herätä.

Mutta kaikkein parasta oli koripallo. Suomesta otettiin mukaan koripallokorit, jotka pystytettiin Kumasin talon pihalle. Ei kai ole mitään parempaa kuin heitellä korista aamusta iltaan 37 asteen kuumuudessa… ja aina oli paljon kavereita ympärillä. Lapsia, aikuisia, sukulaisia, naapureita, ei niistä kaikista edes tiedä, keitä ne oli. Ne oli perhettä.

Kun asuu Suomessa kerrostalossa ja kulkee vain koulusta harrastuksiin ja sieltä kotiin, ja talvi-iltaisin ollaan taatusti sisällä, on siinä huima ero. Suomessa 9-vuotiaat pelaavat playstationia ja tuijottavat YouTubea, ja yhtäkkiä Ghanassa koko elämä on ulkona ja muiden ihmisten keskellä. Lisäksi Akwasin isällä on talon yhteydessä oma kuntosali, mikä on aika siistiä.

Ghanassa maaperä on punainen ja punertava pöly tarttuu nopeasti hikiselle iholle. Siksi suihkussa tekee mieli käydä monta kertaa päivässä. Maaseudulla lapset eivät saa silmiään irti kaukaa tulleista vieraista.

Akwasi  ei soittanut kotiin yhtään ikäväpuhelua, vaikka näin pitkään hän ei ollut koskaan ollut erossa minusta. Tietenkin välillä piti nyrpistää nenää ruualle. Jouluna syötiin vuohen lihaa ja sisäelimiä, mikä ei oikein miellyttänyt… kuten käy ilmi videosta. Vaikka hän esittää nyrpeää, se johtuu kai siitä, että pitää olla cool. Muuten, videolla näkyvät pihalla järjestetyt urheilukilpailut houkuttelivat kaikki lapset lähiseudulta osallistumaan, ja pari kilpailulajia tuotiin Suomesta, kuten pussihyppely ja eukonkanto. Akwasi punaisissa shortseissaan pärjäsi siinä hyvin. 

Parasta Ghanassa on ihmisten seurallisuus, ja pahinta saman asian toinen puoli, yksityisyyden puute. Niin ajattelin itsekin, kun olin ensimmäistä kertaa Ghanassa 1994, ja joku piti minulle jatkuvasti seuraa ihan periaatteesta, "ettei sinun tarvitse olla yksin". Olin silloin raskaana, ja roskien polttamisesta lähtevä haju oli kuvottava. Tuolloin, ennen matkaa, lääkäri Suomessa oli kysynyt, onko ihan pakko lähteä. On, vastasin, sillä halusin jo silloin, että Ghanasta tulisi perheelleni tärkeä paikka. Videolla pikkutytöt seuraavat Akwasin isosiskoa, ja toinen sisko pelaa ja leikkii taukoamatta lasten kanssa. Tietenkin, mitkä ihanat roolimallit ja ihmetyksen kohteet, niin ghanalaisia mutta samalla niin eurooppalaisia nuoria naisia.

Serkukset ja Jonas. Ghanassa on yleistä teettää ompelijalla vaatteita mittojen mukaan, ja ne valmistuvat päivässä, parissa.

Akwasi tarkoittaa sunnuntaina syntynyttä poikaa. Myös tyttärilläni on perinteiset ghanalaiset nimet. Heidän syntyessään tiesin jo, että suomalainen kulttuuri tulee olemaan väistämättä heidän elämässään paljon voimakkaammin läsnä kuin ghanalainen. Jotakin olennaista ja pysyvää pitää siksi olla myös isän kulttuurista. Tosin toista tyttöä jouduin jo neuvomaan käyttämään töitä hakiessa sitä kolmatta, kansainvälisesti ymmärrettävämpää etunimeä... Suomessahan ihmisen alkuperällä näyttää olevan väliä työnhaussa.

Mitä muuta erikoista jäi mieleen? Se, että iltakuudelta tuli yhtäkkiä pimeä ja illalla istuttiin ulkona, syötiin, juteltiin ja kerrottiin tarinoita. Tarinankertomiskulttuuri on eri puolilla Afrikkaa edelleen voimissaan, vaikka me täällä Euroopassa istumme iltaisin nenä kiinni Netflixissä. Kun istuu pilkkopimeässä pihajakkaralla kaikenikäisten ihmisten ympäröimänä ja taivaalla kuunsirppi onkin veneasennossa, tietää olevansa aika kaukana.

Huiman kaunis tie Ghanan maaseudulla matkalla Bekwaihin.

Yksi parhaita asioita Ghanassa on tietysti lämpö, suoranainen kuumuus. Kun kotiinpaluun jälkeen poika on tarponut aamukahdeksalta ensin paukkupakkasissa, sitten vesisateessa kouluun, on itku meinannut tulla. ”Miksei me voida asua Ghanassa, tai jossakin lämpimässä”, hän välillä kysyy. Tässä asiassa minun on helppo olla samaa mieltä.

Tässä valmistuu jouluateria: vuohen lihaa ja sisäelimiä. Pelkästään tomaatin hienontamiseen kuluu paljon käsivoimia ja aikaa. Ruuan laittaminen kestää yleensä monta tuntia, koska kaikki tehdään alusta asti itse, usein pihalla hiilikeittimellä.

Ja hei, tässä se video!