Muistoja Kuubasta

Viime vuonna mietin, mikä on suurin vielä toteutumaton toiveeni. Se oli matkustaa Kuubaan.

Kun saavumme ystäväni Tuulan kanssa Havannaan, on yö, ja ilma trooppinen, 29 astetta. Taksissa matkalla lentokentältä kaupunkiin minun ja kuljettajan ja välissä on valtava näyttöruutu, jossa pyörivät musiikkivideot kovalla volyymilla. Yritän saada selvää myös kuljettajan puheesta. Turvavöitä ei ole.

Lapsia Havannassa kotitalonsa edustalla.

Vietämme 12 päivää Havannassa paikkoja omin päin kiertäen. Tunnelma kahden miljoonan asukkaan kaupungissa on kiihkeä ja intensiivinen.

Olemme varanneet ns. kotimajoituksen. Se on pieni kaksio aivan Havannan vanhan kaupungin keskustassa. Omistajapariskunta Luis ja Rosario ei asu itse asunnossa, vaan se on kokonaan meidän. 

Vanhassa Havannassa kadut ovat kapeita.

Vanhaa kaupunkia kunnostetaan kovaa vauhtia Unescon rahoilla, ja joka paikassa kuuluu remonttien kilkatus. Siksi siellä voi nähdä vieri vieressä upean, juuri viimeistä piirtoa myöten entisöidyn siirtomaa-aikaisen rakennuksen, ja aivan romahtamaisillaan olevan talon. Työmiehet näyttävät välillä tekevän työtään helteessä sillä periaatteella, että yksi tekee ja muut katsovat. Silti valmistakin näyttää tulevan.

Tämä talo vaatii vielä vähän työtä.

Aivan vanhan kaupungin sydämessä, missä asumme, on paljon turisteille suunnattuja ravintoloita, joiden sisäänheittäjät parveilevat jo ennen lounasaikaa asiakkaita pyydystäen. He eivät näytä ymmärtävän, että myös turisti voi osata espanjaa, eikä juttujen kuunteleminen aina ole kivaa. Turismiteollisuus on tietysti Kuubassa vielä lapsenkengissä... ja joskus asenne on se, että jos et lähde saman tien heidän ravintolaansa, olet tyhmä.

Tavallisissa kaupoissa ei ole juuri mitään myytävää. Yleensä niissä on vain yhtä tuotetta, esimerkiksi kananmunia. Niin sanotussa turistikaupassakin saattaa olla vain vettä, viinaa ja makeisia.

Leipäkaupassa on jonkin verran valikoimaa. Vallankumousjohtaja vahtii.

Hedelmä- ja vihanneskaupassa tuotteet on lajiteltu isoihin laareihin. Mangot ovat nyt kypsiä.

Toisaalta tavallisten ihmisten kekseliäisyys on ihailtavaa. Kuubalaisilla on lupa harjoittaa pienimuotoista bisnestä. Lähes kaikki myyvät jotain vaikkapa oman kotinsa avonaisesta ikkunasta suoraan kadulle. Useimmiten myytävänä on vaikkapa tuoreita hedelmiä, itse tehtyä ruokaa tai esim. manikyyripalveluja. Kahden valuutan systeemi on toki tuonut myös eriarvoisuutta ihmisten välille; joillakin on tilaisuus ansaita turistipesoja, toisilla ei.

Kuubalaiset ovat valtavan kauniita. Tämä pikkutyttö on tottunut poseeraamaan.

Erikoiselta Kuubassa tuntuu se, että juuri missään ei ole mainoksia, ja kaikenlainen kaupallisuus on melko piilossa. Kun visuaalinen ärsykevirta on valtavan paljon vähäisempää kuin länsimaissa, liikkuminen kaupungissa on hyvin rauhoittavaa. Mutta on toisenlaisia ärsykkeitä... naisten perään tarttuu aina miehiä, jotka seuraavat kannoilla vaikka kilometrin ja enemmänkin, jos et pyristele tarpeeksi raivokkaasti eroon. Heiltä saisi kahvia, pizzaa, mojiton tai poikaystävän.

Mojitot ovat muuten Kuubassa valtavan vahvoja ja hyviä. Lasi täytetään ensin mintunlehdillä, sitten rommilla. Vastoin tapojani juon joka päivä ainakin vähän rommia, ja uskottelen itselleni, että kuumuudessa se haihtuu nopeasti.

Tässä on Piña Colada ja Havana Special. Paljon rommia molemmissa.

Aivan asuntomme vieressä sijaitsee yksi Havannan suurimpia turistirysiä, La Bodeguita del Medio -niminen baari, jossa Hemingway ja kumppanit aikoinaan ryyppäsivät. Siellä, kuten muuallakin, soittaa joka ilta jokin bändi vanhoja hittejä. Tanssiminen on sallittua niin sisällä ahtaassa baarissa kuin kadullakin, kuten Kuubassa aina. Ihmiset tanssivat missä vain. Jos ravintolassa ei ole tanssilattiaa, aina voi tanssia pöytien välissä.

Matkan parasta antia on joka toisessa kadunkulmassa soiva elävä musiikki. Harmittaa vain, että parikin kertaa livenä näkemäämme Zona Libre -yhtyettä, josta tulee suosikkini, ei löydy YouTubesta. Heiltä ostamani cd on kopiosuojattu, joten en ole pystynyt siirtämään musiikkia sähköiseen muotoon. Levy on jo tuhannella naarmulla liiasta kuuntelusta!

Tämänkin bändin musiikki on yhdistelmä traditionaalista kuubalaista musiikkia, salsaa, sonia, ja mitä vielä. Kuubalainen musiikkihan on syntynyt länsiafrikkalaisesta ja espanjalaisesta perinteestä. Rytmisoitinten ja kitaran lisäksi siinä soi usein trumpetti.

Myös uimarantojen lounasravintoloissa soittaa usein hyviä kokoonpanoja, vaikka ne ovatkin puhtaasti turistijuttuja. Me kävimme lähes päivittäin Playa del Este -rannalla, jonka yhdessä ravintolassa tarjoiltiin herkullista, tuoretta kalaa hyvän musiikin säestyksellä.

Ensimmäisenä rantapäivänä on pilvistä. Kesäkuussa Kuubassa myös sataa ja ukkostaa.

Seuraavana päivänä paistaa jo. Meri on turkoosi.

Vanha klassikko El cuarto de Tula saa uuden merkityksen, kun uimarannan bändiläiset kuulevat, että ystäväni nimi on Tuula. (Videolla loppupuolella tanssiva nainen ei ole Tuula...) Vaikka äänentoisto ei ole paras mahdollinen, saa tästä jotain ideaa:

Yksi sattumalta löytämämme retkikohde pitää mainita. Keskellä Havannaa sijaitseva upea, trooppinen Bosque de la Habana on kuin satumetsä, jossa kasvillisuus muodostaa seinien kokoisia rakennelmia. Taksikuski ajaa meidät sinne omasta ehdotuksestaan ja kertoo, että jos paikalla haisee mädäntyneeltä, se johtuu siitä, että santería-uskonnon harjoittajat uhraavat metsässä eläimiä.

Bosque de la Habana on täynnä viherseiniä. Sinne pääsee taksilla keskustasta parissakymmenessä minuutissa.

Satumetsässä solisee myös vesi. Metsä on häikäisevän vihreä keidas keskellä kaupunkia.

Nyt kun Fidel on kuollut, asiat muuttunevat Kuubassa nopeasti. Hyvä niin. Kaikki paikalliset, joihin tutustumme, vaikuttavat hyvin ahdistuneilta, koska Kuubassa on niin vaikea elää. Kukaan ei tule toimeen palkallaan. Insinöörit ja lääkärit ovat pakotettuja jättämään ammattinsa ja työskentelemään vaikkapa turismin parissa ravintolan sisäänheittäjänä, jolloin palkka moninkertaistuu. Pahimmassa tapauksessa korkeastikin koulutetut naiset ryhtyvät prostituoiduiksi.

On surullista tunnistaa muutama nuori muusikkotyttö, jotka olemme nähneet jonakin iltana soittamassa bändissä, seuraavana hetkenä maksullisina seuralaisina vanhemmille miehille. Ilmiö on aika räikeä, joten se on helppo tunnistaa.

Monet jo keski-ikäiset surevat sitä, että heidän koko elämänsä on mennyt kommunismin aikana niin sanotusti ohi. Fidel ehti hallita lähes 50 vuotta. Amerikka siintelee usean mielessä ainoana toivona paremmasta tulevaisuudesta.

Paras vinkki on viedä tuliaisiksi marmorikuulia. Nämä pojat ovat revetä liitoksistaan, kun saavat pussillisen kuulia.

Aivan majapaikkamme kohdalla kadulla on paikallisen erikoisuuden, polkupyörätaksien "varikko". Polkupyörätaksit olivat Fidel Castron vastaisku länsimaiselle autoteollisuudelle. Varaosia vallankumouksen jälkeen maahan jääneisiin amerikanrautoihin ei kauppasaarron takia ole saanut, ja kuubalaisia sanotaankin maailman parhaiksi automekaanikoiksi.

Näin syntyi riksa, joka toimii ihmislihaksin. Joskus, kun istuu kyytiin kaatosateella ja pilkkopimeällä, tuntuu kuin olisi tehnyt aikamatkan 1800-luvun Englantiin ja Oliver Twistin aikoihin. Mutta polkupyörätaksit kuljettavat halvalla mihin vain, ja niidenkin kuljettajat ansaitsevat ilmeisesti suhteellisen hyvin.

Polkupyörätaksit kulkevat hyvin kuhmuraisilla kaduillakin.

Saanko esitellä: polkupyörätaksin kuljettajat.

Kaikkein erikoisinta on se, että paikalliset, joiden kanssa juttelemme vaikkapa omalla kotikadullamme, joutuvat vuoksemme vaikeuksiin. Poliisit tulevat paikalle ja ottavat muutamat heistä mukaansa poliisiasemalle. Virallisesti kuubalaiset eivät saa olla tekemisissä turistien kanssa, paitsi ne, joiden työ liittyy turismiin. Monen kanssa juuri alkanut keskustelu loppuu lyhyeen, kun näköpiiriin ilmestyy poliisi.

Ulkomaalaisiin kohdistuva epäluulo istuu lujassa. Kerran erehdyn kysymään naispoliisilta tietä, ja hän kieltäytyy paitsi puhumasta minulle, myös katsomasta minuun. Hänen kollegansa tosin neuvoo reitin.

Toisaalta poliiseja on iltaisin paljon liikkeellä, joten Havannassa tuntuu hyvin turvalliselta liikkua mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Köyhyydestä huolimatta rikollisuutta tai huumeita sanotaan olevan hyvin vähän. Meno loppuu arki-iltaisin muutenkin tosi aikaisin. Jo ennen puolta yötä missään ei ole ketään, tai ehkä emme vain löydä oikeita paikkoja.

Havanna illan tullen.

Havannassa voi ottaa kyydin myös mopedilla nimeltä Coco-taksi.

Markkinatalous on vielä hyvin kaukana, sen huomaamme myös pois lähtiessä. Kun useita valtavia matkustajakoneita on lähdössä illan mittaan Jose Marti -lentokentältä ja paikka on tungokseen asti täynnä, ei sieltä silti voi ostaa kunnollista syötävää. Vain kahvia ja viinaa myydään baarissa, vaikka aika monella on varmasti nälkä. Tax freestä saa toki keksipaketteja ja sipsipusseja. Myöskään netti ei toimi, vaikka periaatteessa kentällä on ilmainen wifi. 

Tästä matkasta on melkein puolitoista vuotta, enkä tiedä, millaista Kuubassa on juuri nyt. Saati tulevaisuudessa.

Poika ottaa päikkärit autossa.